Ja miten mummon sitten kävi/jatkoa edelliseen kirjoitukseen

Mummo oli siis hienossa uudessa laitoksessa kaupungissa. Toivuttuaan omasta sairaudestaan aviomies kävi häntä tapaamassa niin usein kuin vain jaksoi. Molemmat kun olivat yli 80-vuotiaita,vaimo 82 ja mies 87. Mies siis vieraili vaimonsa luona 3 kertaa viikossa. Lapsia pariskunnalla oli 2, toinen toisella puolella maata ja toinen asui ulkomailla, kävivät kun voivat.

Laitoksessa vanhus oli pitkälle iltapäivään asti sängyssä, koska hoitajia oli liian vähän. Hänet puettiin ja pestiin vasta puolenpäivän aikaan, joten aamupalan ja lounaan hän söi sängyssä. Siis söi minkä pystyi, paikat kun rupesivat jo kangistumaan kuten useilla dementikoilla tapahtuu. Ei hoitajilla ollut aikaa häntä syöttää, niin kauan kuin hän vaan jotain sai suuhunsa. Lääkäri oli määrännyt fysioterapiaa, mutta kun laitoksen piti säästää eikä se saanut lisärahoitusta hoitoihin,  jäi tämänkin vanhuksen terapia siihen,  että mies häntä hieroi ja ulkoilutti pyörätuolissa. Niinä päivinä kun aviomies tuli käymään oli muori nostettu sängystä jo aikaisin, kun tiedettiin minä päivinä mies kävi.

Vieri vuosi ja toinenkin. Vanhuksen dementtia syveni, hänestä tuli niin sanottu vaikea asukas.  Ai miksikö?  No, hän huusi joskus puettaessa ja itki kovalla äänellä,  kun ei päässyt ovesta ulos ja kotiin. Hän myös jaksoi kysellä kaikilta hoitajilta ja vierailijoilta, siis toisten asukkaiden vierailta, missä Viljo on,  tuleeko hän kohta hakemaan minut.  Arvasitkin jo varmaan,  Viljo oli aviomiehen nimi.  Olihan Viljo vasta käynnyt, mutta ei vanhus sitä enää muistanut.

Laitos oli hyvin edistyksellinen (johtonsa mielestä), siellä pidettiin pari kertaa vuodessa asukastyytyväisyys-kysely.  Kysely pidettiin päiväkahvin aikana ja tarjolla oli silloin, tavallisuudesta poiketen, vasta leivottua pullaa.  Asiakkaat olivat niin tyytyväisiä hoitoon, he kun muistivat juuri saaneensa lämpimän pullan,  mutta eivät sitä, että yleensä ei edes leipäpalaa saanut lounaalla. Vanhukset laihtuivat, kun kukaan ei ehtinyt kaikkia syöttää ja annokset olivat mauttomia, leipää ei saanut ja säästöjen johdosta, maidon ja mehunkin, siis sekamehun, antaminen lopetettiin. Vettä sai kyllä niin paljon kuin halusi. Hedelmiä laitoksessa ei oltu nähty vuoteen eikä tuoremehua oltu saatu kahteen vuoteen, siis jo ennen lamaa nämä jäivät pois ruokavaliosta.

Ja tarina jatkuu Maanantaina…

2 kommenttia artikkeliin “Ja miten mummon sitten kävi/jatkoa edelliseen kirjoitukseen”
  1. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Morjens Marianne!
    Minusta ei olisi tuollaista työtä tekemään.
    Omatunto kolistelisi niin,
    ettei yöllä uni tulisi.
    Nämä tarhauksesta huolestuneet kettugimmat ovat ihan pihalla turkis-iskuineen.
    Tuohon vanhusten kohteluun verrattuna,
    minkeillä ja ketuilla menee tosi kivasti.
    T. Riitta

  2. avatar Marianne Koivisto sanoo:

    Hei Riitta, näinhän asia on, vanhukset ovat yhteiskuntamme pohja sakkaa, ainakin päättäjien mielestä. Vaikka olen ikäihmistenlautakunnan jäsen en pysty heitä riittävästi auttamaan. Rahat näet tulevat muilta päättäjiltä, eivätkä he vain tunnu heräävän tähän kylmään todellisuuteen.

Jätä kommentti

css.php