Ne koulukiusatut

Hesarin sivuilla oli mielipidekirjoitus koulukiusatun lapsen vanhemmalta. Kirjoitus oli karua, mutta  niin tuttua tarinaa. Jos olet erilainen lapsi, vaikkapa lyhytkasvuinen, hiljainen tai vain hyvin puettu, voit joutua kiusan kohteeksi. Itseluottamuksesi pitää olla melko vahva, jotta et kiusaamisesta ole moksiskaan. Mitä nuorempana kiusaaminen alkaa sitä vaikeampi siitä on päästä eroon. Koulua vaihtamallakaan asia ei parane, koska olet uudessa koulussa jo valmiiksi pelokas ja senhän kiusaajat vaistoavat. Mikä sitten aiheuttaa sen , että sinusta tulee kiusaaja? Syynä voi olla kotiolot ja usein ovatkin, siellä riidellään, ryypätään tai muuten vain ei huomioida lasta joka sitten purkaa paha oloaan pienempiinsä. Tämä on jatkunut jo vuosia. Seuraukset vaikuttavat vielä aikuisenakin, on pelkoja ja epävarmuutta.

Mikä avuksi? Joissakin kouluissa on kokeiltu iso-sisko/veli toimintaa, jolla on saavutettu hyviä tuloksia. Miksi ei joka koulussa kokeiltaisi tällaista. Selkeästi opettajien aika ei riitä näiden asioiden käsittelyyn, koska niitä on runsaasti. Osa kiusanteosta voi olla pieni- muotoista,poika vetää tyttöä hiuksista ja vanhemmat vastaavat, että rakkaudesta se hevonenkin potkii. Tämä ei kuitenkaan auta sitä tyttöressua, varsinkaan jos ei kuulu samaan hevoslaumaan. Tämäkin asia, siis koulukiusaaminen on ollut keskusteluissa jo kauan, riittävästi ei kuitenkaan saada aikaiseksi. Miksi? Onko tästäkin aiheesta ruvettava kirjoittamaan lehtiin joka päivä, jotta asiaan saadaan muutos. Suojelaan heikompiamme Marianne

10 kommenttia artikkeliin “Ne koulukiusatut”
  1. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Terve Marianne!
    Osa koulukiusaamiseen puuttumattomuudesta johtuu valistumattomista aikuisista.
    Olen jopa valtuutetuilta saanut palautetta kirjoittaessani aikoinaan isohkon juttusarjan työpaikka- ja koulukiusaamisesta, malliin
    ”Suurentelet asioita, kautta aikojen on kouluissa nahisteltu. Eikä se mitään vammoja ole sieluun jättänyt.”
    Tuollainen asenne on vaarallista ja kallistakin.
    Onhan näistä esimerkkejä.
    Koulukiusaaminen on kehitelty taiteenlajiksi, jota ei pidä vähätellä.
    Siksi luokkakoot pitäisi saada kohtuullisiksi,
    että edes opettajalla on jonkinmoiset mahdollisuudet huomata oireet ajoissa.
    Vanhemmille pitäisi jakaa enemmän tietoa, mistä tunnistaa lapsen, nuoren paha olo.
    T. Riitta

  2. avatar kuikkeli sanoo:

    Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta!

    ”Osa kiusanteosta voi olla pieni- muotoista,poika vetää tyttöä hiuksista ja vanhemmat vastaavat, että rakkaudesta se hevonenkin potkii. Tämä ei kuitenkaan auta sitä tyttöressua, varsinkaan jos ei kuulu samaan hevoslaumaan.”

    Sen verran on vielä ala- ja yläaste ajat mielessä, joten voin kertoa, että kun poika vetää tyttöä hiuksista, niin se tehdään pelkästään ihastuksen takia. Se on vain viatonta ”kiusaamista”. Kohteeksi joutuvat usein luokan viehättävimmät tytöt, joiden huomiosta käydään poikien kesken kovaa kilpailua. Pojat opetaan pienestä pitäen kunnioittamaan naisten koskemattomuutta väkivallan osalta, joten se tuomitaan paitsi luokkakavereiden kesken myös opettajien taholta. Ei suomalainen yhteiskunta hyväksy sitä, että pojat (ja myöhemmin miehet) pahoinpitelevät tyttöjä (myöhemmin naisia). En ole ikinä nähnyt, että kukaan poika (tai mies) pahoinpitelee tyttöä (tai naista). Hyvä näin.

    Olet oikeassa, että erilaisilla lapsilla on kasvava riski joutua kiusatuksi. Pahinta koulukiusaamista on usein henkinen kiusaaminen. Se tuntuu huomattavasti paljon pahemmalta kuin saada turpiin. Se on henkisesti todella raskasta, jos joutuu ikätovereidensa syrjimäksi siten, että ei löydä kavereita, jätetään leikkien ulkopuolelle ja jopa nimitellään päin naamaa. Tämä on myös se kiusaamisen muoto, joka usein jää niin opettajilta kuin vanhemmiltakin huomaamatta, ja pahinta siinä on, että se vaikuttaa nuoren yksilön kehitykseen ja heikon itsetuntonnon muodostumiseen.

    Kiusaaminen on yleensä sukupuolisidonnaista, jolloin luokan pojat ottavat kiusatakseen yhden tai muutaman hieman erilaisen pojan ja vastaavasti tytöt kiusaavat yhtä tai muutamaa erilaista tyttöä. Varsinkin ala-asteikäiset viihtyvät samaa sukupuolta olevien ikätovereidensa kanssa, ja vain uskaliammat hakevat kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Sen ikäisten kehitys on vielä ”hyii tyttöjä” tai ”yök poikia” -tasolla.

    Koulukiusaamisen kitkemiseen ei helpota ollenkaan se, että nuorison koulutuksesta supistetaan määrärahoja tärkeämpiin hankkeisiin kuten esimerkiksi monikulttuurisuushulluuteen. Se, että luokkakoot kasvavat ja opettajia lomautetaan, johtaa nykyistä niukempiin resursseihin, joista oppilaat, erityisesti syrjityt yksilöt, kärsivät, koska opettajilla ei ole mahdollisuutta resurssien puuttumisen vuoksi keskittyä oppilaisiin yksilöinä. Tähän voitaisiin vaikuttaa hyvillä poliittisilla päätöksillä, mutta kun rahaa ei riitä kaikkeen, niin joudutaan priorisoimaan määrärahakohteita, joista ensimmäisenä joustetaan – ei suinkaan monikulttuurisuushulluudesta – vaan suomalaisten hyvinvoinnista; lähinnä terveydenhuollosta, nuorten koulutuksesta ja vanhusten palveluista.

    Koulukiusaaminen on aina ajankohtainen aihe, joten hyvä, että otit asian esille. Keinoja sen täydelliseen kitkemiseen on vaikea löytää, mutta toivottavasti jotain uusia ratkaisuideoita kehitetään.

  3. Tervehdys!

    Entisen (toivottavasti entisen) koulukiusatun äitinä olen seurannut nuoren ihmisen muuttumista kiusaamisen kourissa. Kamala paikka se on ollut. Niin vähän siinä voi auttaa etenkin, kun lapset ovat jo yläkouluikäisiä.

    Pojan kiusaajat olivat muita poikia. Tyttöjä hengaili kiusaajien tukena ihailemassa. Ja sekös kannusti taas hieman lisää.

    Poikien vanhemmat tavallisimmin vähättelivät kiusaamista = hakkaamis- ja tappouhkauksia. ”Pojat ovat poikia. Se nyt vaan on sellaista.” Meillä ensimmäiset tappouhkaukset tulivat jo alakoulussa. Iltapäivälehtien lööpeistä luetaan koulusurmaajista ja sitten pitäisi pystyä vakuuttamaan lapselle, ettei kukaan muka oikeasti koskaan tekisi mitään sellaista.

    Parantuminen kiusaamisvuosien jäljiltä on käynnissä. Hirvittää se hinta, minkä poika on joutunut maksamaan. Onneksi tuo itse on nyt kohtuullisen tyytyväinen elämäänsä. Toivottavasti pikkuhiljaa arvet parantuvat ja luottamus muihin ihmisiin palautuu edes hieman.

    Onneksi ei ole tullut kostonhimoiseksi. Onneksi on nyt uusi elämä. Onneksi.

    Susanna

  4. Vielä sen verran lisään, että mikä tahansa erilaisuus kelpaa kiusaamisen syyksi. Meillä ’syynä’ olivat välillä tummat ja pitkät silmäripset, välillä mustat kulmakarvat. Sekin, että eno asui Unkarissa riitti kiusaamisen syyksi. MIKSI?

    ”Monikulttuurisuushulluutta” ei ole olemassakaan. Tai on, mutta se hulluus on ennakkoluuloisimpien suomalaisten harrastamaa syrjintää. Vaikka lapsillani olisikin Unkarilaisia sukujuuria, en ymmärrä, miten se tekisi heistä muita huonompia. Ja vaikka pojallani on hurmaavan tummat ei-tyypillisen-suomalaiset silmät, en ymmärrä siinäkään mitään pahaa. Kun vielä ’hassuinta’ on se, että suomalainen eno on vain naimisissa unkarilaisen vaimonsa kanssa, niin serkut nyt vain ovat unkarilaisia. Vaikka asuvatkin Kazakstanissa.

    Toivottavasti heitä ei siellä kiusata.

    Susanna

  5. avatar kuikkeli sanoo:

    Hei Susanna!

    Anteeksi, että ilmaisen epäselvästi sanan monikulttuurisuushulluus. Tarkoitin sillä suvaitsevaisittain ns. varsinaisia maahanmuuttajia, eli nk. huippuosaajia, joita Lammille on otettu rikastuttamaan kulttuuria ja nyt myös Hämeenlinnan keskustaankin on niitä ilmeisesti tulossa. Toivotan tervetulleeksi kaikki länsimaisen elämäntavan piirissä elävät henkilöt – myös unkarilaiset. Niitä Suomi oikeasti tarvitsee, mutta ei ole olemassa sellaista laaria, ikävä kyllä, josta voisimme poimia tällaisia maahanmuuttajia Suomeen, koska Suomen korkeat verot houkuttelevat lähinnä vain turvapaikanhakijoita sosiaalisista syistä.

    Tässä esimerkki, miten vanhusten kunnioittaminen kuuluu näihin rikkaampiin kulttuureihin: http://hommaforum.org/index.php/topic,18979.0.html

    Tässä sitten Hämeenlinnan lähitulevaisuuden visioita:
    http://www.hameensanomat.fi/?article=118513

    Kiitoksia vaan Hämeenlinnan päättäjille taas kerran! Ilo voida luottaa siihen, että eliitti ajattelee pelkästään kuntalaisten viihtyvyyttä ja hyvinvointia.

    Tosin itse rupean heti huomisesta lähtien etsimään uutta kuntaa, jossa voin antaa lapsilleni mahdollisimman hyvät valmiudet kasvaa turvallisessa ja viihtyisässä lähiössä. Sääli, koska vietin aikoinani upean nuoruuden Hämeenlinnassa, ja olisin halunnut kasvattaa myös lapseni täällä…

  6. avatar Irma Taavela sanoo:

    Haasteellinen aihe, jota olen itsekin valitettavasti joutunut pohtimaan. Kouluajoilta muistan kun vierustoverini pamautti nyrkillä aina silloin tällöin samaan hermokohtaan käsivarressa, mustelmiakin taisi joskus olla. Eräänä päivänä olin sitten saanut tarpeekseni ja pamautin häntä takaisin vastaavaan paikkaan ja taisin pari sanaakin lausua. Tietysti tein kaiken niin, että opettaja huomasi ja olin siis yhtä paha kuin tämä vierustoverini jollen jopa vähän pahempi, olinhan sentään tyttö ja toinen osapuoli poika. Mikään kriisi ei tästä syntynyt, ehkä vain laittoi vuosien päästä entistä enemmän kyseenalaistamaan ammattihenkilöiden arviointikykyä ja annettuja roolimalleja. Sen verran taisi kuitenkin tehdä kipeää, että hyvä muistijälki tapahtumista säilyi. Tällaiseen näkyvään kiusaamiseen on helpompi puuttua, joskaan ei voi aina tietää onko tilanne kärjistynyt siihen pisteeseen, että kiusattu vaikuttaa kiusaajalta.

    Kuikkelin mainitsema ei näkyvä kiusaaminen onkin jo vaikeampi hoitaa muuta kuin kasvatuksella sieltä kotoa tai päivähoidosta lähtien. Kotien vastuuta lasten kasvatuksesta ei toitoteta turhaan, mutta lapset viettävät hirvittävän ison osan lapsuudestaan päivähoidossa ja koulussa, jossa kaverisuhteita juuri opetellaan ja jossa pitäisi olla ammattitaitoinen joukko niitä tukemassa siis opettamassa miten kaverin ja ryhmän kanssa ollaan. ( Kotien ja vanhempien syyllistys on välillä aika kovaa ja tuntuu, että työssäkäyntien lopettamisella pystyisivät vaadituilla tavoilla lastensa kasvatuksesta vastaamaan ).

    Päivähoitomaailmasta olen tehnyt havaintoja joidenka en voisi väittää olevan vaikutuksettomia myöhemmissä vaiheissa vaikkapa koulussa, minne pitää saada nykyistä enemmän resursseja ”sosiaaliseen opetukseen”. Yleistämättä olen päivähoidossa törmännyt tilanteisiin jossa ihan luvan kanssa on voinut toistuvasti tai aina jättää ulkopuolelle yhden tai toisia, ”kun ei vaan haluta” tai ”kun se ei suostu taaskaan olemaan rotta”. Aikuisena sanoisin tässä kohdin, että se joka ”ei halua” jää itse ulkopuolelle tai leikkii vaikka itse sitä rottaa välillä.

    Ne jotka aikuisille osaavat parhaiten näyttää temppujaan, eivät useinkaan voi olla syynä toimimattomaan yhteistyöhön, vai voisivatkohan sittenkin? Aikuisten antama esimerkki on lapsille äärettömän tärkeä ja on aivan varma, että mikäli päivähoitoryhmässä aikuisten keskinäiset suhteet ovat kovin hierrarkiset tai määräilevät ottavat lapset hyvinkin ne malliksi omaan toimintaansa. Heidän perusteenaan eivät eroavaisuudet koulutuksessa, asemassa vaan huipulla on se, jolla eniten on tietyn sortin älliä.

  7. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Terve Irma!
    Kouluesimerkistäsi muistui mieleeni tyttäreni kokemus.
    Hänet oli opettaja määrännyt häirikköpojan vierustoveriksi 7v, eräänlaiseksi rauhan takaajaksi luokassa.
    Poika härnäsi ja häiritsi tytärtäni, mutta opettaja ei ehkä huomannut kiusaamista.
    Yhtenä päivänä tyttö kesken tunnin pamautti kiusaajaa kirjalla päähän.
    Tytär sai siitä hyvästä, hyvin harvinaisen yhdeksikön todistukseen tavanomaisen kympin sijaan.
    Kotona sovimme niin, että se oli eräänlainen harvinaisuus, palkinto joita ei jokatytöllä ole.
    Olet asian ytimessä tuolla aikuisten lapsille antamalla esikuvalla.
    Tarhantädit, jos ketkä kuulevat, missä kotona mennään.
    Heidän työnsä on todella tärkeää, joka ansaitsisi ihan omat bonuksensa.
    T. Riitta

  8. Hei keskustelu kaverit. On minuakin koulukiusattu KERRAN, itse en edes muista kyseistä tapahtumaa. Tämä tapahtui oppikoulun ensimmäisellä luokalla. Oli välitunti ja joku poika oli töninyt minua. En silloinkaan ollut arimmasta päästä ja olin nostanut nyrkit eteeni ja moksauttanut kyseistä poikaa kaikella pikku ihmisen voimalla. Puhuttelu rehtorin kansliassa oli siis edessä. Voin vain kuvitella miten rehtori Pälsiä on naurattanut kun päätä lyhempi tyttö oli motannut kyseistä kiusaajaa. Tarinan kertoi vanhempi veljeni, joka muistaa aina kertoa kuinka häpesi pikku siskoaan. Minä vaan siihen, että maasta se pienikin ponnistuu.
    Opettajia ei voi vain syytellä kiusaamisesta, joskin eri kouluissa kiusaamiseen puutuminen on varmasti eri tasoilla. Helsingin kouluissa, jotka ovat melkoisen suuria, ei todellakaan voi kaikkia pitää silmällä koko aikaa. Kun joku vanhemmista ottaa kiusaamisesta yhteyttä, siihen on kuitenkin mielestäni suhtauduttava erittäin vakavasti, jottei kiusatun lapsen elämä lähde luisumaan sivu raiteille. Tämä olisi erinomainen hetki löytää oppilaalle se isoveli tai sisko. Täten kiusattu saisi varmuutta ja turvallisuuden tunteen. Miksi pilata kahden oppilaan elämä kun isoset voisivat ehkä auttaa molempia, lisäksi kiusaaja tulisi aina ohjata koulu kuraattorille, jotta selviää syy kiusaamiseen. Toivon lapsillemme turvallista koulumatkaa ja päivää.

  9. avatar Mirja Piiroinen sanoo:

    Yksi muisto on minullakin kiusaamisesta. Tätini oli vuosikymmenen kiertämässä viisikymmenluvulla ympäri maailmaa. Hän lähetteli paketteja milloin mistäkin, minä sain yleensä vaatteita. Olin kolmannella luokalla kansakoulua, kun sain hameen ja puseron. Hame oli ohuesti topattua ruudullista kangasta ja yläosana oli ohut paitapusero samasta kankaaasta. Puin tietysti uudet vaatteni heti koulupäivänä ylleni. Jo koulupäivän aikana kuulin huomatuksia, kuinka minulla oli täkki hameena. Koko kotimatkan koulusta tullessani tyttöporukka seurasi, veti hameen helmasta niin, että tikkaukset ratkeilivat, heittelivät pienillä kivillä ja edelleen pilkkasivat. Ilmeisesti kotona äiti oli minua lohdutellut ja sanonut heidän olleen vain kateellisia, koska niin sitä asiaa sitten ajattelin. Enää en niitä vaatteita kuitenkaan koulussa pitänyt, vaan ihan tavallisia äidin ompelemia.

  10. avatar Erkki Strömberg sanoo:

    Lähteeköhän se kiusaamishalu kotoa, kun täälläpäin on kova halu puristaa kaikki samaan muottiin, pitää olla samanlainen, ei saa erottua joukosta, ei saa olla erilainen.

    Lapsen poikeavuus, jokin pieni ero, vahvistaa häntä kestämään vastoinkäymiset joita kumminkin tulee elämässä vastaa.

    Aiheuttavako ns ”kurling-vanhemmat” itse ongelmat.

Jätä kommentti

css.php